”Lämpenevä ilmasto uhkaa Suomen luontoa”, kerrotaan lehden pääuutissivulla. Jutun mukaan ”luonnon monimuotoisuus uhkaa heikentyä”, ”ilmastonmuutos uhkaa mullistaa Suomen luonnon” ja ”köyhdyttää luontoa”.
Tällainen kielenkäyttö on tuttua joukkotiedotusvälineistä. Uhkaa uhoavien uutisten ja lööppien uskotaan herättävän lehdenostajien mielenkiinnon.
Ilmastonmuutosjutussa otetaan käyttöön tyypillisiä uhkapuheen keinoja ja ilmauksia: Uhka ei ole tuulesta temmattua, vaan asiantuntijoiden puheilla paalutettua. Uhka on riskejä, haittoja ja vaaroja. Uhka aiheuttaa sekä pelkoa että kärsimistä.
Mediateksteissä uhka on suuri tuntematon, ajatus tulevasta turmiosta. Toisinaan uhka kurkistelee rivienväleistä ja saa pinttyneimmänkin uutisankkurin äänen värähtämään. Toisinaan uhkajutuissa asioita kärjistetään ja pannaan vastakkain suorasukaisesti: muut uhkaavat meitä, paha uhkaa hyvää, poikkeavuus on uhka tavallisuudelle.
Mutta mitä tapahtuu todella, kun joku tai jokin uhkaa? Vastausta kysymykseen voi etsiä uhkatekstien kielestä.
Erään kieliteorian mukaan jokaisella tekstillä on samanaikaisesti kolme tehtävää: Ensinnäkin teksteillä kuvataan, millaiseksi ihminen kokee todellisuuden. Toiseksi tekstit ovat ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kolmanneksi teksteissä muodostetaan käsityksiä siitä, mitä kielellä voi ja on tapana tehdä missäkin tilanteessa.
Esimerkkijutun luomassa todellisuudessa ilmastonmuutokseksi kutsuttu olio uhkaa Suomen luonnoksi kutsuttua oliota. Mutta eikö ilmasto ole luontoa? Eikö luonto ole luontojaan jotakin elävää ja alati muuttuvaa? Kuinka moni on nähnyt luonnossa toimintaa, jota voi vilpittömin mielin väittää uhkaamiseksi?
Susi syö lampaan, luonnollisesti. Pakkanen panee perunat. Ihminen näkee hukassa uhan, hallassa pahan.
Käsittääkseni uhka on näkökulma, jonka ihminen tuo luonnon tai muun todellisuuden tarkasteluun. Kun tekstissä sanotaan, että ilmastonmuutos uhkaa Suomen luontoa, tarkoitetaan, että ilmaston muuttuminen on ihmisen vinkkelistä uhka tai että se pitää ymmärtää sellaiseksi.
Uhkapuheessa luodaan vuorovaikutusta, jossa viestijä asettuu uhan määrittelijäksi ja uhasta varoittajaksi. Viestin vastaanottajalle jää kiinnostujan, hyväksyjän ja vaarin ottajan osa.
Mutta nukkuvatko uhkauutisoijat yönsä rauhassa, hurskaan unta? Kurtistaako heidän kulmiaan konsaan epäilys: kirjoitin, minkä kirjoitin, mutta olisinko voinut kirjoittaa toisin?
Penään tässä julkisuuden kielenkäyttäjiltä tekojensa tajua. Yksittäisten kielikömmähdysten tarkkailun asemesta joskus voi olla viisasta pyrkiä avaamaan luonnollistuneita merkityksen muodostamisen tapoja.
Mikä on esimerkiksi uutinen? Miten teen jostakin asiasta uutisen? Millaisiin valintoihin kielitekoni perustuu? Eikö uutiseksi riittäisi tutkijoiden arvio siitä, että sadan vuoden kuluttua tuntureilla ei ehkä enää kasva jääleinikkejä?
Pitääkö toimittajan uutistekstissä vielä päästä määräämään sekin, miten lukijan tulee tätä tutkijoiden arviota arvioida? Pitääkö tiedonnälkää tyydyttävä juttu vielä maustaa kourallisella vahvaa uhkaa?
Vastausta kysymykseen uhan olemuksesta voi etsiä myös lehtijutun uhanalaisesta, ”luonnosta”. Uhka on sukua sanalle uhku, ja uhkuminen tarkoittaa ainakin veden tihkumista jäälle.
Kalastajien varomassa uhkuavannossa (eli uve- tai uuheavannossa) voi piillä uhankin alkuperä. Uhka saattaa sittenkin olla osa ”luontoa”, ei vain ihmisluontoa.
Salakavala avanto jäässä on ymmärrettävissä uhaksi kahdessakin mielessä. Se uhkuu, henkii höyryä. Se uhkaa uhmakasta askeltajaa. Uhkun alla on varmasti uhan alla.
 |
| Kuinka moni on nähnyt luonnossa toimintaa, jota voi vilpittömin mielin väittää uhkaamiseksi? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida. Tosin käyn kommentteja laiskasti läpi. Julkaisen kommentit, jotka ymmärrän ja joista tykkään :)